Toteutanko muiden unelmia vai omiani? Vastasiko tämän vuoden tapahtuma odotuksia ja sytyttikö kipinää? Sitä pohtii vieraskynässämme Spotlightin kävijä ja vapaaehtoistiimiläinen Ilona Nurmi.
Kuulun niihin lukuisiin tyyppeihin, jotka jatkuvasti (lue: epätoivoisesti) etsivät sitä omaa juttuaan, intohimoaan ja tiedäthän, kipinää. Sitä juttua, jonka parissa puuhaillessa aika menee kuin siivillä. Työtä, jota voisit tehdä vaikka ilmaiseksi. Kyseinen teema on herättänyt monia mehukkaita keskusteluja kuluneen ensimmäisen yliopistovuoteni aikana. Kun koulupaikan ovet avautuivat, yksi suuri tavoitteeni täyttyi.
Mutta niin kuin tiedämme, me ihmiset tapaamme unohtaa saavutuksemme nopeasti ja pian olemme jälleen tyytymättömiä. Näin kävi myös minulle. Olin saavuttanut tavoitteen, jonka eteen olin tehnyt töitä lukuisia tunteja, mutta nopeasti ylpeys vaihtui epäilyksi. Onko ala oikea, miksi edes olen täällä? Onko työlläni merkitystä, mikä on juuri se minun juttuni tässä porukassa? Missä juuri minä olen erityisen hyvä? Ennen kaikkea, mitä minä haluan oikeasti tehdä? Vastauksien selvittämiseksi tein vaikka mitä: pidin terapiaistuntoja opiskelijakollegoideni kanssa, tein persoonallisuustestejä ja lopulta löysin itseni googlettamasta “miten löydän oman juttuni?”
Niin kuin voitte varmasti arvata, odotukseni olivat korkealla, kun istahdin pari viikkoa sitten Paviljongin penkille. Spotlight oli tapahtuma, joka oli kuin luotu minulle ja identiteettikriisilleni. Tiesin, etten tulisi kuulemaan suoraa vastausta kysymyksiini, mutta olinkin etsimässä vain jotain, joka herättäisi ajattelemaan. Kuuntelin esitykset keskittyneesti, ja odotin mahdollista inspiraatiotulvaa. Kun jälkeenpäin palasin Spotlighlissa tekemiini muistiinpanoihin, ymmärsin, että olin huomaamattani poiminut jokaiselta puhujalta ajatuksia liittyen omaan identiteettiini.
Lauri Järvilehdon mukaan on turha pohtia, mitä aiomme tehdä kymmenen vuoden päästä. Sen sijaan tulisi miettiä, mitä tykkäämme tehdä juuri nyt ja mistä nautimme. Tämä on kompastuskivi, johon olen itsekin usein sortunut. Olen miettinyt liikaa, mitä kannattaa tehdä ja mitä minun oletetaan tekevän. Jose Ahonen jatkoi samalla linjalla kannustaen pohtimaan, onko identiteettini omani vai ulkoa annettu. Ajatus on jopa hieman pelottava. Elänkö minä elämää, joka ei ole omani?
Kun viimeinen puheenvuoro oli loppumaisillaan, olin suhteellisen tyytyväinen kännykän muistiinpanoihin kerryttämääni saaliiseen. Kuitenkin aivan esityksensä päätteeksi Lorenz Backman nosti esille vielä yhden asian: “Uskaltakaa tehdä erilaisia asioita, ja olla erilaisia.” Kirjoitin sen isoin kirjaimin muistiinpanojeni otsikoksi. Uskallus olla erilainen, ja rohkeus tehdä jotain sellaista, mitä muut ympärilläsi eivät tee. Ne kaksi taitoa, jos jotakin, minä aion vielä oppia. Ja se oli minun kipinäni.
Comments